Tuliskinkki / Fire skink

Tuliskinkki (Lepidothyris fernandi / ent. Riopa fernandi)

ALKUPERÄ JA ELINYMPÄRISTÖ LUONNOSSA

Tuliskinkit ovat kotoisin Länsi-Afrikasta. Niitä tavataan mm. Sierra Leonessa, Ghanassa, Nigeriassa ja Kongossa. Niiden elinalueilla vallitsee trooppinen ilmasto, eli ne elävät kuumassa ja kosteassa ympäri vuoden. Tunnistettavia vuodenaikoja ei ole, ja lämpötilojen vaihtelut ovat hyvin pieniä.

L. fernandilla on kaksi lähisukulaista: L. hinkeli ja L. striatus, jotka asuvat hieman erilaisilla alueilla. Esimerkiksi L. hinkeliä tavataan enimmäkseen Ugandassa ja Keniassa, eli Itä-Afrikassa. Lajit ovat hyvin samankaltaisia, joten paperittomien tuliskinkkien alkuperä ja tarkka laji voi olla täysin mysteeri.

ULKONÄKÖ JA KOKO

Vaikka tuliskinkit eivät ole läheistä sukua muiden skinkkien kanssa, sen ruumiinrakenne on skinkeille tyypillinen; ruumis on pitkulainen ja lieriömäinen pitkällä vahvalla hännällä, niska on paksu ja jämäkkä, pää on kolmiomainen ja raajat lyhyet. Raajoissa on viisi kynnelistä varvasta, ja ne ovat tärkeä kaivuutyökalu tälle lajille. Tuliskinkeillä on useimmista skinkeistä poiketen valtavan suuret, mantelin muotoiset silmät.

Afrikan tuliskinkki on melko kookas laji; se on yleensä noin 35 senttimetriä pitkä ja rakenteeltaan raskas ja vankka. Koiraat ovat yleensä leveäpäisempiä ja jykevämpiä kuin naaraat.

Väritykseltään tuliskinkit ovat henkeäsalpaavan upeita. Niiden pää ja selkä ovat kauniin kultaiset, jalat mustat ja kyljissä vuorottelee musta, valkoinen ja kirkas punainen. Koiraiden väritys on kirkkaampi kuin naaraiden.

Tuliskinkeistä ei käsittääkseni ole jalostettu erilaisia värimuotoja, sillä niiden kasvatus on muutenkin hyvin pientä, jopa maailmanlaajuisesti.

Vankeudessa kasvatetut yksilöt elävät yleensä 15 tai jopa 20 vuotta, kun taas luonnosta pyydettyjen yksilöiden elinikä voi jäädä puoleen siitä.

RUOKAVALIO

Tuliskinkit ovat hyönteissyöjiä. Niiden ruokavalio koostuu terraario-olosuhteissa monipuolisesti erilaisista hyönteisistä, kuten torakoista, sirkoista, toukista ja hämähäkeistä. Myös perhosia ja pieniä kotiloita voi yrittää tarjota. Satunnaisena vaihteluna (korkeintaan kerran kuukaudessa) aikuiselle tuliskinkille voi antaa yhden hiiren pinkin.
Poikasia syötetään päivittäin tai joka toinen päivä, niin paljon kuin haluavat syödä. Ruokintaa vähennetään liskon kasvaessa, kunnes täysikasvuisena skinkki ruokailee pari-kolme kertaa viikossa ruuan määrästä riippuen. 
Laadukkaan hyönteisravinnon tueksi tuliskinkin on saatava kalkkia ja vitamiinlisää. Lisäravinteiden syöttäminen onnistuu parhaiten kun osan ruokahyönteisistä pölyttää vitamiini-kalkki-seoksessa ennen tarjoilua.

Tuliskinkkiä pidetään arkana lajina, jonka vuoksi niiden ruoka on helpointa tarjoilla lautaselta. Lisko käy syömässä kun sille itselleen sopii eikä sen tarvitse olla kontaktissa ihmisen kanssa. Pinsettiruokinnan hyötynä on puolestaan se, että omistaja tietää tarkalleen paljonko eläin on syönyt ja milloin. Skinkkiä on siis syytä totuttaa pinsetteihin heti alusta asti.
Tarjoa ruoka silloin kun lisko on aktiivisimmillaan, eli hämärään aikaan.

Tuliskinkin terraario, jossa vastaperustettu bioaktiivinen pohja ja nuoret kasvit. Muutama kuukausi kuvan ottamisen jälkeen terraario
oli kasvanut lähes umpeen, ja kasveja sai karsia kuukausittain reilulla kädellä. Asukas viihtyi hyvin tiheässä viidakossa ja teki laajan
tunneliverkoston maaperään.

TERRAARIO

Tuliskinkki on melko kookas, muttei järin aktiivinen laji. Se on raskasrakenteinen ja kömpelö, eli pohjapinta-ala on korkeutta tärkeämpää. Ulkomailla tuliskinkeille suositellaan vähintään n. 80x30cm pohjaista terraariota, mutta mielestäni se on aivan liian pieni tälle lajille! Itse suosittelen esim. 100x50cm pohjaista terraariota. Korkeutta terraariolla olisi hyvä olla vähintään 40cm, jotta pohjamateriaalia saa riittävän paksun kerroksen. Paljon korkeampi sen ei kannata olla, sillä suuren ilmatilan lämmittäminen vaatii tehokkaamman lämmityksen = suurempi sähkönkulutus.
Terraarioksi ei kannata valita mallia jossa on kehno ilmanvaihto (ellei tarkoituksena ole toteuttaa sähköistä ilmanvaihtoa) jottei kostea pohjamateriaali homehdu, eikä myöskään liian avointa mallia jolloin riittävän korkean kosteuden ylläpitäminen on vaikeaa.

POHJAMATERIAALI

Koska tuliskinkki on kotoisin sademetsän pohjalta, on pohjamateriaali yksi tärkeimmistä asioista johon tulee panostaa ennen kun eläintä ryhdytään hankkimaan. Pohjamateriaalin on oltava imukykyistä, jotta se ylläpitää riittävää kosteutta terraariossa. Kaivautuminen ja tunneleiden kaivelu on tuliskinkeille luontaista, joten pohjamateriaalin olisi hyvä olla muotoiltavissa. Turve, kookoskuitu, sammal, hake, lehtikarike ja pieni määrä hiekkaa on toimivia materiaaleja tuliskinkin terraariossa. Näitä yhdistelemällä saa aikaan seoksen joka on luonnollinen, pitää kosteutta ja on mukava kaivella. Pohjamateriaali pidetään jatkuvasti kosteana - mutta ei koskaan märkänä! Sopivan kosteustason saa selville kokeilemalla saako pohjamateriaalia muotoiltua. Nyrkkiin rutistettaessa siitä ei saa valua yhtään vettä.

SISUSTUS

Piilottelevina eläiminä tuliskinkit arvostavat suojaisaa asumusta. Terraariota sisustettaessa on hyvä asettua eläimen asemaan ja miettiä, onko sen näkökulmasta maailma pelottava vai turvallinen. Liian avarassa asumuksessa skinkki ei pahimmassa tapauksessa uskalla liikkua lainkaan, joten sisustukseen on syytä kiinnittää tarkoin huomiota. 1-3 terraarion seinän peittäminen esimerkiksi taustapaperilla on hyvä tapa tuoda suojaisuutta.
Muovi- tai silkkikasveilla terraarioon saa luonnollista ilmettä, väriä ja näkösuojaa liskolle. Eläviä kasveja voi harkita, kun valitsee olosuhteisiin sopivia, kestäviä lajeja. Tunneleita kaivellessaan lisko saattaa repiä ja katkoa kasvien juuria, ja paikkoja tutkiessaan se saattaa kiipeillä kasvien päältä. Näin ollen herkemmät kasvit eivät viihdy.
Maanpäälisiksi piilopaikoiksi sopii esim. kivi- tai puujäljitelmäluolat, korkkikaarna ja puolikkaat kukkaruukut. Piilopaikkoja kannattaa olla useita, vaikka tuliskinkki viettääkin todennäköisesti kaiken aikansa maan alle rakentamissaan tunneleissa.

Raskaita sisusteita (kuten kivet, keraaminen vesiastia tai luola) käytettäessä on otettava huomioon skinkin kaiveluinto. Tarkista, ettei skinkki voi kaivautua raskaiden esineiden alle ja jäädä jumiin. Itse käytän styroks-palasista tehtyjä "jalustoja" tai ylösalaisin käännettyjä kukkaruukkuja painavien vesikuppien tai kivien alla, jolloin eläin ei pääse litistymään painon alle.


LÄMPÖTILA JA KOSTEUS

Koska tuliskinkki on kotoisin hyvin lämpimiltä alueilta, tulee sen terraario pitää tasaisen lämpimänä ympäri vuorokauden. Koko terraarion peruslämpötila tulisi nousta n. 24-26 °C asteeseen, ja lämmittelyalueella asteita saa olla 30-35. Lämpötilojen rajua vaihtelua pitää välttää, mutta yöksi lämpötiloja on hyvä laskea parilla asteella.
Lämpölamppua käytettäessä on otettava huomioon turvallisuus, ja pohjamateriaalin kuivuminen. Lämpölampun alta tarvitsee siis kastella pohjamateriaalia jopa useita kertoja päivässä. Tuliskinkki ei myöskään ole "paistatteleva" laji, joten se ei esim. nouse kiven päälle lämmittelemään syötyään, vaan lämpöä on saatava suojaisassa paikassa ja myös hämärään aikaan. Itse käytän nykyään lämpömattoa, joka auttaa myös ilmankosteuden ylläpitämisessä. Lämpömatto lämmittää terraariota tasaisemmin kuin lämpölamppu, joka lähinnä käristää pohjamateriaalin pintaa.


Ilmankosteuden olisi hyvä pysyä kaiken aikaa 60-70% lukemissa. Liian kuiva aiheuttaa ongelmia nahanluonnin kanssa, ja liian kostea altistaa erilaisille tulehduksille. Sopivalla ilmanvaihdolla varustettu terraario pitää kosteuden halutuissa lukemissa säännöllisillä (päivittäin tai muutaman päivän välein) sumutuksilla sekä pohjamateriaalin reilummalla kastelulla. Elävät kasvit auttavat myös kosteuden ylläpidossa. Omissa sademetsäterraarioissani on ns. salaojitus, jonka takia vettä voi huoletta kaataa jopa yli 5 litraa kerralla terraarioon, ilman että pohjamateriaali on kauttaaltaan läpimärkää. Tällä menetelmällä saadaan aikaan luonnollinen pohja, jossa pinta on kuiva (paitsi "sateella" eli sumutuksella) ja pohjamateriaalin kosteus lisääntyy syvemmälle mentäessä. Sumutuksen tarve riippuu siitä, kuinka märkää pohjamateriaalin pinta on. Pohjamateriaalia on hyvä möyhiä välillä, jottei se pääse kuivumaan tai kastumaan liiaksi.

Tuliskinkki tuntee olonsa turvallisemmaksi hämärässä.

VALAISTUS

Luonnossa tuliskinkit elävät melko pitkälti auringonvalon ulottumattomissa, mutta koska niillä leveysasteilla UV-säteily on voimakasta, suositellaan tuliskinkeille käytettäväksi UVB-valaisinta. UVB-säteily on tärkeää, koska se tuottaa liskon elimistössä elintärkeää D3-vitamiinia. D3-vitamiini tehostaa kalsiumin imeytymistä, eli se huolehtii luustosta sekä vaikuttaa aineenvaihduntaan ja lisääntymiseen.
UVB-valoksi sopii terraarion pituinen loisteputkivalaisin, joka on teholtaan 6%. Valoisa aika on ympäri vuoden n. 12 tuntia. UVB-putki on asennettava niin, että se on riittävän lähellä pohjamateriaalin pintaa eikä säteily esty esim. kattoverkon takia. Lasi estää säteilyn, ja esim. Exo terraarioiden kattoverkko (ohutta seulaverkkoa) estää tarpeellisesta säteilystä noin puolet. Jos valaisinta ei ole mahdollista asentaa terraarion sisäpuolelle, sen voi asentaa myös verkkokaton päälle mikäli valitaan tehokkaampi putki (12%) ja huolehditaan ettei etäisyys maahan kasva liian suureksi.



KÄYTTÄYTYMINEN JA KÄSITTELY

Muutossa suivaantunut tuliskinkki.
Kumihanska lisäämässä pitoa ja
vaimentamassa puremia.

Useimmat harrastajat kuvailevat tuliskinkkejä aroiksi ja paljon piileskeleviksi. Ne ovat yleensä myös hyvin tempperamenttisia ja puolustautuvat ärhäkästi puremalla. Käsittely on siis hankalaa, ellei jopa mahdotonta ilman että lisko stressaantuu ja joutuu puolustautumaan.
Luulen että tästä johtuen laji ei ole kovin suosittu terraarioeläinharrastajien keskuudessa. Omasta mielestäni laji on kuitenkin niin kiehtova, kaunis ja erikoinen, ettei käsittelyn hankaluus tai arkuus haittaa lainkaan. Kun skinkin pääsee näkemään puuhissaan ilman että se kokee oloaan uhatuksi tai häirityksi, on hetki joka kerta erityistä katseltavaa.
Tuliskinkit ovat hämäräaktiivisia, vaikka ne saattavat joskus liikuskella myös päiväsaikaan. Terraario on hyvä sijoittaa rauhalliselle paikalla, jotta lisko ei häiriinny terraarion ympärillä olevasta hälinästä. Skinkin elämää on parasta jäädä seuraamaan aikaisin aamulla, myöhään illalla tai yöllä, jolloin se on todennäköisimmin liikkeellä. 

Lajitovereiden kanssa toimeen tulemisesta on paljon ristiriitaista tietoa maailmalla, kuten muidenkin skinkkilajien kohdalla. Osa väittää että jopa koiraat tulevat keskenään toimeen, kun taas toiset suosittelevat vain naaras+naaras tai naaras+koiras-pareja. Oma suositukseni on että tuliskinkit asutetaan yksinään, myös siinä tapauksessa kun niitä on tarkoitus lisäännyttää. Kun jälkikasvua toivotaan, koiras laitetaan naaraan terraarioon vierailulle, mutta liskot erotetaan taas ennen naaraan munintaa.
Jatkuvasti yhdessä asuva, lisääntyvä pari on hyvin riskialtis ratkaisu. Naaras stressaantuu koiraan läsnäolosta ja toistuvista paritteluyrityksistä. Naaras rasittuu myös fyysisesti, sillä muninta on erittäin raskas toimenpide. Riskinä on myös monenlaiset munintaongelmat ja jopa naaraan kuolema. Myös naaraspareissa on ongelmansa, joista suurin on lajitoverin stressaaminen. Liskot voivat myös ruveta tappelemaan yllättäen, vaikka olisivat tulleet pitkään toimeen keskenään. 


TULISKINKIN HANKINTA

Kyseinen laji on melko harvinainen Suomessa (omani lisäksi tiedän vain muutamia muita), eikä se ole suosittu maailmallakaan. Tämän vuoksi tuliskinkkien hankinta voi olla haastavaa. Välillä niitä näkee myynnissä eläinkaupoissa, mutta eläinkauppaskinkkien alkuperä voi olla täysin tuntematon. Koskaan ei kannata ottaa eläintä, josta ei tiedetä mistä se on peräisin. Eläinkaupasta ostettaessa on varmistettava ensin, että eläimelle on olemassa alkuperätodistus!
Suomessa ei ole ainuttakaan tuliskinkkikasvattajaa, mutta satunnaisesti yksittäisiä yksilöitä voi tulla myyntiin harrastajilta. Niidenkin alkuperä on monesti kysymysmerkki, mutta kodinvaihtajan ostaminen on parempi vaihtoehto kuin eläinkaupasta paperittoman eläimen ostaminen, jolloin tulee tukeneeksi taustattomien, kenties jopa luonnosta pyydettyjen eläinten kauppaamista.

Ulkomailla tuliskinkkien saatavuus on parempaa, joskin ilmeiseisesti hyvin vaihtelevaa poikassesongin mukaan. Monet suomalaiset harrastajat käyvät useita kertoja vuodessa ulkomailla ja maahantuovat eri matelijoita. Mikäli tämä laji kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti etsiä ulkomainen kasvattaja ja sopia jonkun kanssa maahantuonnista.
Vielä toistaiseksi matelijoiden maahantuominen on helppoa, eikä se vaadi mitään lupia (ellei ole kyse erikoisemmasta, uhanalaisesta tai muuten rajoitetusta lajista). 


Tuliskinkki on ehdottomasti yksi upeimmista liskolajeista. Voin suositella sitä lämpimästi kaikille niistä tosissaan kiinnostuneille. Aikaisemmasta matelijakokemuksesta on varmasti hyötyä, mutta laji sopii mielestäni myös aloittelijalle mikäli eläimen hankintaan on todella perehdytty hyvin ennen sen ostamista.
Suomeksi tietoa tästä lajista on hyvin vähän, ja englanniksi löytyväkin tieto on usein todella ristiriitaista ja arvelluttavaa (esim. tilavaatimusten suhteen), joten lähdekritiikkiä kannattaa käyttää huolella ja keskustella vastuullisten lajinomistajien kanssa.

Too young to have pets?

Monet vanhemmat hankkivat lapsilleen lemmikkieläimiä sekä lasten pyynnöstä että ilman. Lemmikin omistaminen voi opettaa paljon - niin hyviä kuin huonojakin asioita. Parhaillaan lapsi oppii kantamaan vastuuta elävän eläimen hoitamisesta, oppii elämän kiertokulun ja sen, että syntyminen ja kuoleminen on osa elämää. Eläimet opettavat myös paljon kärsivällisyyttä ja motoriikkaa: hellävaraisia mutta varmoja otteita, sekä monia muita asioita eläinlajista riippuen. Otollisissa olosuhteissa lapsi oppii paljon tärkeitä asioita sekä saa itselleen tekemistä ja seuraa lemmikistään.

Pahimmassa tapauksessa lapsi oppii vanhemmiltaan välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä eläviä olentoja kohtaan. Jos talouden aikuiset eivät ole sitoutuneita lapselle hankitun lemmikin hoitoon, se jää helposti heitteille, tulee väärin pidetyksi tai jopa kuolee tuskallisesti puutteelliseen ylläpitoon. Aikuiset voivat myös (tahattomasti tai tarkoituksella) opettaa lapsilleen, että eläin on kuin esine jonka voi vaihtaa tai kierrättää jos se ei miellytä tai kiinnosta enää. Lapset oppivat aikuisten esimerkistä, joten jos aikuinen antaa luvan hamsterin hankkimiseen ja suostuu kuukauden päästä myymään sen ja ostamaan tilalle marsun - mitä lapsi oppii? Ei ainakaan vastuuntuntoa!

Itse olen elänyt aina eläinten keskellä, ja ensimmäiset omat lemmikkieläimetkin sain verrattain nuorena. Olen todella kiitollinen siitä, että sain osallistua eläinten hoitoon iästäni huolimatta. Eläimet ovat kasvattaneet minua paljon, ja rakkaus niihin on säilynyt kaikki nämä vuodet. En tiedä missä olisin, ellen olisi voinut toteuttaa itseäni eläinharrastajana lapsuudesta lähtien. Eläinten seura, niiden käyttäytymisen seuraaminen ja lukeminen, asioiden oppiminen ja tiedon kerääminen ovat uskomattoman tärkeitä ja palkitsevia asioita minulle.

Jotkut ovat vahvasti sitä mieltä, että lapsille ei pitäisi antaa lemmikkieläimiä lainkaan vastuulleen. Tähän ovat varmasti vaikuttaneet juuri ne tapaukset, joissa eläimet elävät huonoissa oloissa, puutteellisella hoidolla tai kuolevat tapaturmaisesti lasten käsissä. Jos lemmikki käydään hetken mielijohteesta hakemassa lähimmästä eläinkaupasta ja mukaan ostetaan ne välineet ja tarvikkeet mitä myyjä myy, niin lapsi ei taatusti opi hoitamaan eläintään asianmukaisesti. Vanhempien on opetettava että tietoa eläimestä on haettava ennen sen hankintaa, ja että valinta tehdään eläimen ylläpitoon liittyvien asioiden perusteella. Kania ei voida hankkia sillä perusteella, että se on söpö. On perehdyttävä sen lajinmukaiseen hoitoon ja tilavaatimuksiin. Kun lapsen kanssa tutustutaan eläimen hoitamiseen etukäteen, vältytään pitkälti kyllästymiseltä, "ei tää ollukkaan kiva" tai "toi haisee/sotkee/metelöi liikaa"-ongelmilta joiden takia eläimestä luovuttaisiin.

Väittäisin, että suurin osa vanhemmista miettii eniten rahanmenoa lemmikkiä hankittaessa.

"Ei osteta tuota häkkiä, vaan tämä vähän pienempi."

"Tuo ruoka on hirveän kallista, ostetaan tätä toista."

"Se on vain vähän väsynyt, ei vielä kannata lähteä eläinlääkäriin. Sehän on todella kallista.."

Mitä se opettaa lapselle? Että on ihan ok syöttää eläimelle sateenkaaren väreissä loistavaa nappulaseosta asianmukaisen ruuan sijaan, tai jättää se kärsimään sairaana, sillä eläinlääkärillä käyminen on kallista? Lapsi voi kokea hirvittävää syyllisyyden tunnetta siitä, ettei voi kustantaa lemmikilleen tarpeellisia asioita. Ennemmin tai myöhemmin lapsi oppii, että jokin on mennyt pieleen, ja että eläin on kenties kärsinyt koko elämänsä. 

Jos perhe ottaa elävän eläimen vastuulleen, on lapselle opetettava, että tarpeen vaatiessa jätetään lauantaikarkit ja uusi pleikkaripeli ostamatta, jotta saadaan lemmikille hoitoa jota se tarvitsee. Oli se sitten koiran fysioterapiakäynti tai hamsterin antibioottikuurin hakeminen eläinlääkäristä.

Eläinten hoidon tietämys on parantunut hurjasti vuosien saatossa. Jopa minä nuorena ihmisenä voin sanoa, että "kymmenen vuotta sitten asiat oli paljon huonommin". Ja niin todella oli. Tietämystä ei ollut riittävästi, ja ihmiset luottivat sokeina kehen tahansa jolla oli "vuosien/vuosikymmenten kokemus". Valitettavasti samaa tapahtuu yhä, vaikkakin pienemmissä määrin. Osalle lemmikinomistajista riittää se, että halutaan joku eläin - tuli se itselle tai lapselle - ja eläinkauppias/naapurin "kokenut" Pirkko-Petteri kertoo mitä eläin tarvitsee elääkseen. Hyvinvointia, saati ideaaleja olosuhteita ei välttämättä oteta huomioon lainkaan.

Jos vanhemmat hankkivat lapselleen lemmikin, joka on "vain" hamsteri, "vain" kala tai "vain kotilo", sekin opettaa lapselle ettei kaikki elämä ole arvokasta. Jokainen lemmikkieläin on elävä, tunteva olento - vaikka ne ovatkin kaikki erilaisia. Kala ei tunne kipua samalla tavalla kuin hamsteri tai sinä itse, mutta se tuntee kipua silti. Se voi kärsiä tai olla tuskissaan. Vastuullinen vanhempi opettaa lapselleen, että pienikin eläin ansaitsee hyvää huolenpitoa ja mahdollisuuden kuolla tuskattomasti, kun sen aika on.

Päivittäin tulee vastaan tapauksia, jossa lapsi voivottelee netissä kun vanhemmat ei suostu viemään sairasta marsua eläinlääkäriin tai suostu ostamaan yksinäiselle rotalle lajitoveria. Joka päivä saan lukea, miten aikuiset ihmiset pätevät ettei kultakala tarvitse suositusten mukaista allasta tai että kissa pärjää marketin halvimmalla kuivaruualla. Ikävä kyllä huomaan yhteyden näiden tapausten välillä. Lapsesta, joka on oppinut ettei eläimen hyvinvointi ole tärkeää, kasvaa välinpitämätön aikuinen. 

Takaisin aiheeseen. Milloin lapsi kykenee huolehtimaan omasta lemmikistä? Se on tietysti täysin tapauskohtausta, ja riippuu paljon aikuisten kiinnostuksesta. Jos vanhemmat eivät ole eläinihmisiä, mutta ovat valmiita kantamaan vastuun alaikäisen lapsen lemmikkieläimestä, mikään ei estä hankkimasta lemmikkiä vaikka vuoden ikäiselle lapselle.

Aikuisten tulisi kuitenkin aina muistaa, että vaikka lapsi, ehkä kypsä ikäisekseen, haluaisi oman lemmikin ja lupaisi huolehtia siitä - on aikuinen AINA vastuussa viimekädessä. Elävää eläintä ei voi jättää lapsen harteille. Samalla tulisi myös ottaa huomioon lapsen into ja kiinnostus, sekä tietysti tietotaito. Jos lapsi ei osaa, silloin opetetaan. Ja jos lapsi osaa, silloin ollaan itse avoinna oppimiselle.

Oman kokemukseni mukaan lapset ovat usein taitavampia opettamaan esimerkiksi eläinten käsittelyä, kuin aikuiset. Ottaen tietysti huomioon, että lasta on alkuun opastettu asianmukaisesti. Lapsi ei automaattisesti pelkää että eläin puree tai raapii, ellei joku ole jatkuvasti hokemassa "Varo, se voi purra!" (jota muuten kuulee paljon ei-eläinihmisiltä, oli kyse lajista mistä hyvänsä). Lapsi on utelias ja luonnostaan kiinnostunut, ja haluaa aina oppia uutta. 

Anna siis siihen mahdollisuus. Ja käytä vaikutusvaltaasi hyväksesi: Opeta, neuvo ja ohjeista niitä jotka eivät vielä osaa. Anna esimerkkiä ja rohkaise niitä jotka eivät vielä uskalla.

Leopardigekko / Leopard gecko

Leopardigekko (Eublepharis macularius)

Aikuinen normaali-värityksinen leopardigekkonaaras

ALKUPERÄ JA ELINYMPÄRISTÖ LUONNOSSA

Luonnossa leopardigekkoja elää Pakistanissa, Afganistanissa, Iranissa ja Intiassa. Niiden elinympäristö on kuivaa ja kivistä puoliaavikkoa, aroa tai vuoristoa. Leopardigekot ovat kuitenkin sopeutuvaisia eläimiä, ja niitä voi tavata myös muunlaisissa ympäristöissä.

Suurin osa luonnosta pyydetyistä leopardigekoista tuodaan Pakistanista. Onneksi tätä nykyä leopardigekkoja kerätään huomattavasti vähemmän luonnosta, sillä ne lisääntyvät menestyksekkäästi myös terraario-oloissa.

ULKONÄKÖ JA KOKO

Nuori Mack snow Tremper albino Eclipse het Raptor
- värinen leopardigekko 

Leopardigekot ovat gekkojen heimoon kuuluvia silmäluomellisia liskoja. Yleisvaikutelmaltaan leopardigekko on massiivinen, isopäinen ja pulskahäntäinen. Häntä toimii liskojen "varamahana" jonne ylimääräinen ravinto varastoituu. Paksu häntä kertoo siis hyvin syöneestä liskosta - vaikka liian paksu ei häntäkään saa olla!
Leoskien väritys on yleensä kellertävä mustilla pilkuilla. Vatsa on vaalea. Leopardigekoista on jalostettu lukuisia eri värimuunnoksia, jotka alkavat yleistyä matelijaharrastajien keskuudessa.

Täysikasvuisella leopardigekolla on pituutta n. 18-25cm ja painoa n. 50-100g. Toisin kuin useimmilla gekoilla, leopardigekoilla ei ole varpaissa tarttumalevyjä joiden avulla ne voisivat kiivetä sileitäkin pintoja pitkin. Sen sijaan niillä on kynnet. 
Leopardigekkojen elinikä terraario-olosuhteissa on n. 15 vuotta, mutta yli 20 vuotta ei ole mahdottomuus.

RUOKAVALIO

Sirkan saalistusta © Päivi Lipponen

Leopardigekot ovat hyönteissyöjiä. Luonnossa ne saalistavat mitä tahansa sopivan kokoista, joten suupalaksi saattaa joutua niin pienet liskot kuin jyrsijöiden poikasetkin. Terraario-olosuhteissa ideaali ruokavalio on monipuolinen, mutta koostuu pääasiassa laadukkaasti ravituista sirkoista ja/tai torakoista. Suosituimmat ruokahyönteiset, jauhopukkien toukat eli jauhomadot ovat todella rasvaista ja vähäravinteista ravintoa, eikä niitä voi suositella pääasialliseksi ruokavalioksi. Kesäisin ulkoa voi pyydystää erilaisia ötököitä monipuolistamaan liskon ruokalistaa.
Sen lisäksi että ruokahyönteiset on hyvin ravittuja ja terveellisiä, tarvitsee leopardigekko kalkki- ja vitamiinilisät. Kalkkia pidetään jatkuvasti tarjolla, ja monivitamiinijauhe tarjoillaan ruokahyönteisten päällä.

TERRAARIO

Suurin osa leopardigekkoharrastajista tuntuu suosittelevan todella pieniä asumuksia näille liskoille. Usein kuulee sanottavan, että yhden aikuisen voi hyvin asuttaa esim. 80x40cm pohjaiseen asumukseen. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että terraarion olisi hyvä olla vähintään 100x50cm yhtä aikuista varten. Riittävän tilava ja virikkeellinen terraario aktivoi asukasta ja parantaa sen elämänlaatua huomattavasti.

Toisinaan leopardigekkoja asutetaan yhdessä, mutta itse en missään nimessä suosittele sitä. Leopardigekko on erakkolaji, joka on yhdessä lajitoverin kanssa vain lisääntyäkseen. Tilavassa terraariossa on mahdollista asuttaa kahta tai useampaa naarasta, mikäli ne ovat saman kokoisia ja tulevat toimeen keskenään. Joskus kuitenkin käy niin, että pitkään sopuisasti eläneet liskot tappelevat yllättäen. Pahimmassa tapauksessa yksi tai useampi osapuoli vahingoittuu vakavasti. Puremahaavat ja pudotetut hännät ovat yleisimpiä seurauksia tappeluista.

Koirasta ja naarasta ei koskaan saa asuttaa samaan terraarioon, ellei niitä ole tarkoitus lisäännyttää. Lisäännyttävän henkilön tulisi aina paneutua huolellisesti leopardigekkojen kasvatukseen; niiden terveyteen, genetiikkaan, ja haudontaan. Kasvatukseen käytettävät eläimet valitaan tarkoin, eikä poikueita tule teettää millä tahansa kahdella lemmikkiliskolla.

POHJAMATERIAALI

Suomessa suosituimmaksi pohjamateriaaliksi on muodostunut muovimatto ja/tai kivilaatta. Se on helppo siivota, mutta tärkein syy tähän epäluonnolliseen "pohjamateriaaliratkaisuun" on se, että leoskien pelätään syövän irtainta pohjamateriaalia. Huoleen on ollut syynsä, sillä toisinaan kalsiuminpuutteesta kärsineet lemmikkiliskot ovat syöneet pohjamateriaaliksi laitettua kalkkihiekkaa, joka on tukkinut eläimen suoliston ja on siten aiheuttanut kuolemia. Terve lisko ei kuitenkaan syö pohjamateriaalia siinä määrin, että siitä olisi haittaa. Ruokaeläinten mukana kulkeutuva vähäinen määrä pohjamateriaalia kulkeutuu elimistön läpi siinä missä jätöksetkin.
Silti, hieno hiekka, minkään laatuinen, ei ole lainkaan sopiva valinta leopardigekon asumukseen. Leopardigekko ei ole kotoisin hiekka-aavikoilta, vaan kuivilta kiviaavikoilta ja aroilta, jossa maaperä on kuiva ja kiinteä. Liskon jalat eivät ole sopeutuneet kulkemaan pehmeällä hiekalla, joten sitä ei koskaan tulisi käyttää ainoana pohjamateriaalina.

Luonnollisin valinta terraarion pohjamateriaaliksi on luontaista elinympäristöä jäljittelevä savipohja. Hyvinvarustelluista eläinkaupoista saa ostettua savihiekkaa, josta kostutettuna saa muotoiltua kiinteän pohjan ja vaikkapa luolaston liskolle.

Itse tein oman luonnonmukaisen (myös bioaktiivisen) pohjan leoskilleni savesta, hiekasta ja turpeesta. Lisää projektista voit lukea >täältä<.

SISUSTUS

Neljän naaraan koti © Piia Väänänen

Leogekkojen terraarion tärkeimmät sisustuselementit ovat wetbox (esim. pakasterasia jossa pidetään kosteaa talouspaperia) mikäli terraariossa ei ole osittain kosteaa bioaktiivista pohjaa, vähintään kaksi piilopaikkaa (lämmin ja viileä pääty), runsaasti näkösuojaa, pieni vesiastia sekä kalkkikuppi.
Erilaisia luolia, kivimuodostelmia, korkkikaarnaa, kasveja (eläviä tai tekokasveja) ja matalia tasoja kiipeilyä varten voi halutessa laittaa terraarioon luomaan viihtyvyyttä ja estetiikkaa ihmissilmälle. Leoskin ollessa kömpelö kiipeilijä, sisustuksen turvallisuuteen täytyy kiinnittää huomiota. Lisko ei saa päästä putoamaan korkealta, esim. taustassa tai oksissa kiipeillessään.

LÄMPÖTILA JA VALAISTUS

Peruslämpötilaksi leopardigekoille riittää huoneenlämpö. Lämpimään päätyyn tulee luoda lämmittelypaikka, jossa lämpötila kohoaa 35-40 °C asteeseen. Leopardigekoille toimivia lämmönlähteitä on lämpölamput tai terraarion alle sijoitettavat lämpömatot/-kaapelit. Tärkeintä on, että lämmönlähde on turvallinen, eikä lisko pääse polttamaan itseään. Pohjalta tuleva lämpö saa kattaa n. 1/3 terraarion pinta-alasta.

Vuorokausirytmiä luomaan riittää asuinhuoneiston normaalit valot, mutta halutessaan terraarion voi valaista esim. loisteputki- tai led-valaisimilla. Valoisa aika riippuu vuodenajasta, ollen +-12 tuntia. Lämmitys on hyvä ajastaa sammumaan yöksi, vähän valojen sammumisen jälkeen.
UV-valo ei ole näille hämäräaktiivisille liskoille välttämätön, joskin sillä voi olla positiivinen vaikutus leopardigekkojen aktiivisuuteen. Albiino-väreillä ei kuitenkaan saa UV-valoa käyttää, sillä albiinoilta puuttuu ihoa suojaava pigmentti! Jos et ole varma liskosi värimuunnoksesta, pyydä neuvoa joltain kokeneemmalta harrastajalta.

KÄYTTÄYTYMINEN

Leoskit eivät ole kovin ketteriä..
© Elina Vornanen

Aloittelijan lajinakin pidetty leopardigekko on usein olemukseltaan säyseä, aktiivinen ja rohkea. Kaikki eivät kuitenkaan mahdu edellämainittuun kategoriaan, vaan kiukkuisiakin yksilöitä esiintyy. Ahdistunut tai itseään puolustava gekko nousee ikään kuin varpailleen, tehden itsensä suuremmaksi. Se voi myös haukkua, "narista" tai yrittää purra.
Leogekot ovat hämäräaktiivisia, eli liskojen puuhia pääsee seurailemaan parhaiten valojen sammuttua. Jotkut pitävät leoskeja laiskoina tai vähän liikkuvina eläiminä, mutta oman kokemukseni mukaan ne käyttävät tilan erittäin hyvin hyödykseen, mikäli sitä niille suodaan. Tila ja aktiviteetit lisäävät liskojen aktiivisuutta, pitävät ne virkeinä ja hyvinvoivina. Ylipainoon taipuvaiset leopardigekot hyötyvät tilasta ja sen mahdollistamasta liikunnasta ennaltaehkäisevässä mielessä.

Päivät gekko viettää usein suojapaikassaan; luolassa, sisustuksen suojissa tai wetboxissa. Valojen sammuttua ne lähtevät liikkeelle. Ne etsivät ruokaa, käyvät juomassa, tutkivat elinympäristöään ja täydentävät kalkkivarastoaan. Nämä ilmeikkäät veijarit tarjoavat hauskoja hetkiä ilta toisensa jälkeen!
Rohkeimmat yksilöt saattavat köllötellä myös päivisin näkyvillä, terraarion paraatipaikoilla. Uteliaina otuksina leoskit seurailevat ulkomaailman puuhia silloin tällöin.

Keväisin lisääntymiskautena ne saattavat olla poikkeuksellisen aktiivisia ja etsiä itselleen kumppania. Täysikasvuiset naaraat (myös ne jotka eivät elä uroksen kanssa) saattavat ruveta kaivelemaan wetboxeja ja terraarion nurkkia - ne etsivät munintapaikkaa. Naaraat voivat munia joka kevät muutamia hedelmöittymättömiä munia. Tästä syystä on erityisen tärkeää pitää huoli siitä, että naaraat saavat riittävästi kalkkia ja vitamiineja! Muninta on todella rankkaa liskolle.


KÄSITTELY

Kuten muutkin matelijat ja terraarioeläimet, myös leopardigekot viihtyvät parhaiten omissa asumuksissaan. Niitä ei pidä käsitellä turhaan. Lisko ei ole koskaan sylilemmikki, vaikka se vaikuttaisikin kesyltä ja uteliaalta. Käsittelyn aikana ihmisen iholta irtoaa joukko rasvoja ja suoloja - ylimääräisistä käsivoiteista tai hajuvesistä puhumattakaan - eivätkä ne ole hyväksi liskon omalle iholle.
Käsittely myös stressaa aina eläintä, ja pidemmän päälle se vaikuttaa sen elinikään ja terveyteen. Leopardigekkojen sanotaan olevan yksi "helpoiten kesyyntyvistä lajeista", mikä pitää paikkaansa. Ne tottuvat nopeasti käsittelyyn ja hoitotoimenpiteisiin, mutta siitä huolimatta käsittely on syytä pitää minimissä. Terraarion siivouksen yhteydessä liskon voi siirtää vaikka kuljetusboxiin, ja samalla sen terveydentilan voi tarkistaa päällisin puolin.


NAHANLUONTI

Leoski repimässä vanhaa nahkaa pois takajalasta
© Päivi Lipponen

Leopardigekkojen iho on nystyräistä ja pehmeää, ja lisko hoitaa ihoaan luomalla sen säännöllisesti. Epäonnistuneiden nahanluontien takia nahkaa voi jäädä varpaisiin, jolloin veri lakkaa kiertämästä, varpaiden päät menevät kuolioon ja putoavat pois. Joskus liskoa on siis autettava nahanluonnissa, mikäli se ei saa kaikkea nahkaa itse pois.
Kun huomaat että leoskin kynsien ympärillä on vanhaa nahkaa, on hyvä mennä heti avuksi. Lisko laitetaan astiaan jonka pohjalla on esim. kostea pyyhe tai talouspaperia. Nahka saa pehmetä tunnista muutamaan tuntiin, jonka jälkeen ylimääräinen nahka voidaan nyppiä varovasti pinseteillä pois. Jos gekko ei ole tottunut käsittelyyn tai se on hätäinen, se kannattaa kääriä pienen pyyhkeen sisään niin, että vain operoitava jalka on esillä.

LEOPARDIGEKON HANKITA

Jos olet kiinnostunut leopardigekoista, ensimmäinen tehtäväsi on lukea niistä mahdollisimman paljon. Voit myös kysellä muilta harrastajilta mieleesi juolahtavia kysymyksiä, mutta olethan oma-alotteinen. Kukaan ei voi yhteen lauseeseen tiivistettynä kertoa, millainen lemmikki leopardigekko on.
Kun olet lukenut riittävästi ja uskot että sinulla on resurssit leopardigekon hankintaan, ota yhteyttä kasvattajaan. Myös keskustelupalstan kautta voi kysellä lähistöllä asuvia kasvattajia. 

Muistathan olla vastuullinen, ja ostaa liskon ainoastaan kasvattajalta joka todella panostaa eläintensä hyvinvointiin. Ota selvää miten kasvattaja pitää ja kasvattaa eläimiään. Ympäripyöreät tai lyhyet vastaukset eivät anna hyvää kuvaa kasvattajasta. Vastuullinen kasvattaja kertoo mielellään toimintatavoistaan ja esittelee eläimensä ja niiden tilat mielellään.

Eläinkauppaa en voi suositella, sillä liskojen taustoista ei läheskään aina ole tietoa. Moni eläinkauppa myös pitää leopardigekkoja vääränlaisessa ympäristössä, ja samat - puutteelliset ohjeet annetaan eteenpäin. Pahimmassa tapauksessa ne johtavat eläimen kuolemaan.

Vielä viimeiseksi: Älä kiirehdi. Perehdy huolella, keskustele, katsele kuvia ja kysele kasvattajilta mietityttäviä asioita. Hanki tarvikkeet hyvissä ajoin ennen liskon hakemista!

Leopardigekot ovat mahtavia otuksia, ja voin todellakin suositella niitä, oli kyse ensimmäisestä tai kymmenennestä liskosta!

Myös meille voi esittää kysymyksiä, 

ja paikan päällekkin saa tulla katsomaan liskoja!